tiistai 31. joulukuuta 2013

Uuden vuoden toivotukset ja illan suunnitelmat



Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat, tuokoon tullessaan sen mitä kaipaat ja vieköön mennessään sen mitä taakkana kannat.


Meille tuli eilen yllärikutsu ja lähdetään juhlimaan vuoden vaihtumista laavulle. Luvassa siis luontoa, tulen lämpöä, musiikkia ja ihanan ystäväpariskunnan lisäksi myös uusia tuttavuuksia :) Ihanaa! 
Irene meneepi siis tänään ekan kerran yökylään ja iiiiks, vähän kyllä vanhempia jännittää ja mieli on siltä osin haikea. Onneksi hoitaja on tuttu ja turvallinen isoäiti eli isu ja ollaan siellä Lillin kanssa vietetty yhdessä kaksi yötäkin yhdessä. Vaikka tietysti se on eri asia, kun ne omat vanhemmat ei olekaan siinä vieressä.
Mutta hienosti ne siellä pärjää, oon ihan varma siitä! 


Yleensä en tee ikinä mitään uuden vuoden lupauksia, mutta nyt teen poikkeuksen: 

- lupaan olla, jos en rantakunnossa, niin ainakin huomattavasti paremmassa kunnossa kesällä 2014.
- lupaan kirjoittaa heti huomenna illalla kunnon postauksen meidän joulusta ja Tapaninpäivästä ;)


Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille ♥

lauantai 28. joulukuuta 2013

Sänkypotilaana


Vieläkään ei oikein jaksaisi, mutta pakko tulla muutama sananen kirjoittamaan. Mä oon tosiaan ollut jo aatosta asti kipeänä. Alkoi kurkkukivulla ja iltapäivällä jo valitin äitille kipeitä lihaksia. Ilta meni vielä kuitenkin hyvin ja meillä oli ihana aatto ja saatiin paljon lahjoja! :) Olin todella yllättynyt! Kaiken kukkuraksi voitin vielä 200e lahjaksi saadusta arvasta!

Tapaninpäivänä kun lapset tulivat, pysyin Buranan avulla joten kuten olemaan asialla. Mutta kun vietiin lapset niin sitten alkoikin kunnon nukkumisputki!! Nukuin melkein kaksi vuorokautta putkeen! Pieniä aikoja hereillä ja yritin olla Irenen kanssa, mutta sitten uni taas voitti...Ihan uskomattoman määrän sitä ihminen voikin nukkua. Artulle taas hatunnosto, kun on yksin hoitanut Irenen täällä. Sanoin sille yhdessä välissä, että vie Irenen mummolaan jos alkaa tuntua liian raskaalta, koska Arttukin on ollut flunssainen.

Tänään heräsin kolmelta ja pakotin itseni ylös ja suihkuun. Sitten oon tässä siivoillut ja ollut Irenen kanssa. Laitoin päikkäreille sen hetki sitten. Onneksi Irene on pysynyt terveenä. Mutta ite en oo kyllä vieläkään kunnossa. Pyörryttää kauheasti ja jos menisin makuulle niin tulisi uni taas!

Mä kun tästä paranen niin kerron tarkemmin mukavasta aatosta ja ihanasta Tapaninpäivästä lasten kanssa :) Ja sitten vastailen kommentteihin, joita on tullutkin paljon. Kiitos niistä ♥


maanantai 23. joulukuuta 2013

Paperiperhe


VAROITUS ERITTÄIN PITKÄSTÄ TEKSTISTÄ!

Kohta tulee jo korvistakin koko lastensuojelu ja siihen liittyvät asiat. Kaksi viimeistä päivää on ollut niin sen täyteiset, kun on tullut kommentteja joihin olen moniin vastannut romaanin pituisella tekstillä!
Huoh. 

Vielä tämä teksti aiheesta ja sitten tulee todellakin pieni tauko. Pitää päästää aivot joululomalle. Kuitenkin mitä enemmän asiaa käyt läpi ja mitä enemmän tulee niitä tuomitsevia kommentteja sitä rankemmaksi tämä tottakai muuttuu.

Jotenkin tuntuu, että olisi vielä niin paljon sanottavaa, mutta ei vaan enää jaksa. Ja toisaalta teen ihan turhaa työtä, kun yritän todistaa etten koskaan ole ollut niin paha äiti, että lapset olisi multa pitänyt viedä pois. Vaikka mä sanoisin mitä, niin silti on niitä joiden mielestä katkerat vanhemmat yrittää mustamaalata sosiaalityöntekijöitä. Ja koska sosiaalityöntekijät ei voi kertoa heidän näkemyksiään asiasta vanhempi leimataan valehtelijaksi.


Mun pitää sanoa se, että mä oon lukenut paljon näistä asioista ja lastensuojelun laki on kyllä hyvin hallussa. Välillä tuntui, että kommentoijat luulee, että mä tosiaan vaan heittelen omasta päästäni asiat, enkä tajua mistään mitään.



Kovasti on kommenteista jäänyt pyörimään mieleen on se, että kovasti ymmärretään sitä työntekijän varovaisuutta ja että täytyy olla täysin varma, ettei sama tule tapahtumaan toiste!


Ok, mitenköhän pystyt ensinnäkin todistamaan ettei kukaan enää koskaan koske suhun väkivalloin? Se on vaikea todistaa, vaikka itse tiedän kyllä että jos mua vielä joskus joku mies lyö, niin mä tulen pääsemään siitä suhteesta heti eroon. Mä kun en taatusti aio menettää taas lastani sen asian takia. Ja jos olisin tämän asian tiennyt tuolloinkin, niin kaikki voisi olla toisin. Mutta eipä sitä nyt vaan voi kuvitella siinä tilanteessa, että sä et saakaan apua ja tukea asiaan, vaan sulta vaan viedään välissä lapset pois ja sitten kyllä voit taas jäädä väkivallan keskelle. Mitäpä se sun henkes mitään niille merkkaa? Tästä kertoo hyvin se, että omaksi turvakseen ottivat poliisin vaatteita hakiessaan, mutta mut jätettiin vain perhepäivähoidon pihaan. Ei siinä paljon mun turvallisuudesta välitetty.

Ja kun kerron mikä se tilanne on ollut silloin...Että pääasiassa arki oli normaalia, lapset iloisia jne. Kuinka väkivaltaa ei suinkaan ollut joka päivä, eikä edes joka kuukausi. Ja lapset olivat kahdessa tilanteessa mukana.


Tämähän käännetään tietenkin vähättelyksi. Ja kuinka lapsia ei voi uhrata sen takia, että itsellä on yksin paha olla. Ja tottakai siihen pitää puuttua. Loppuun vielä mainitaan, että koska ei kuulla lastensuojelun versiota niin ei voida tietää miksi ei ole annettu mahdollisuutta turvakotiin. Vaikka mä ehkä puoli tuntia ennen tuota viestiä olin yhdelle toiselle kirjoittanut, että syytän itseäni tapahtuneesta ja tottakai siihen piti puuttua. 

Mun mielestä sillä nyt vaan on aika oleellinenkin merkitys onko lapsi ollut koko elämänsä ajan joka ikinen päivä väkivallan keskellä vai kaksi kertaa. Se, että kerroin noi asiat ei tarkoita että vähättelen asiaa. Ei lapsen kuulu nähdä väkivaltaa tai kärsiä riitelevistä aikuisista. Puuttua piti ehdottomasti, mutta lainkin mukaan se tehtiin väärin. Jos alkoholisteille yms. annetaan kyllä useimmilla paikkakunnilla mahdollisuus kuntoutukseen yhdessä lasten kanssa ennen huostaanottoa, niin mikähän niiin suuri vika mussa, joka tulin suoraan töistä tuohon tilanteeseen voisi olla? Ei, en ollut siis päihtyneenä jota voitaisiin käyttää syynä ettei juuri sillä hetkellä sinne voisi mennä. Ja jos mä kaiken väsymyksen lisäksi kuitenkin vielä käyn ainoana vanhempana töissä, niin en mä nyt voi silloin olla kovin vakavasti masentunutkaan. Mun käsityksen mukaan vakavasti masentunut kun ei enää pääse edes sängystä ylös.


Monet tuntuu olevan myös sitä mieltä, että on ihan hyvä vaan, että ollaan todella varovaisia ja viedään sitten ennemmin vaikka ihan vain varmuuden vuoksi lapset jos lastensuojelun asiakkaaksi jostain syystä joudutaan. Hmm. Koska huostaanotosta tuli jotenkin pikku juttu? Sen jälkeen, kun pieni Eerika-tyttö joutui elämään ihan hirvittävissä oloissa ja lukuisista ilmoituksista ja selvistä merkeistä huolimatta lastensuojelu ei puuttunut asiaan?  Toi juttuhan oli aivan kauhea! Mä en voi ymmärtää miten jotkut hirviöt voi tehdä tuollaista kenellekään, saati sitten pienelle lapselle. Ja mitä teki lastensuojelu? Ei huomioinut ilmoituksia mitenkään, vaikka niitä tuli äitin lisäksi myös esimerkiksi koulusta. Jos tytöllä oli selviä merkkejä pahoinpitelystä niin miten helvetissä siihen ei ole puututtu?! Tyttö otettiin vähäksi aikaa turvaan, mutta palautettiin itkien takaisin niiden hullujen luo! Tämä on niin käsittämätön juttu ja suorastaan anteeksi antamaton emämoka niiltä työntekijöiltä, jotka tässä jutussa ovat olleet.

Mutta sitten tulee se kuuluisa yleistäminen. Oon huomannut, että huostaanotoista ja lastensuojelusta puhuttaessa tämä ainoa laatuaan oleva juttu nostetaan esiin. Tästä jutusta ihmisille on välittynyt kuva, että huostaanottoon ei ryhdytä ei sitten millään. Ja että jos vanhemmat vähänkään aikaa osaisi olla normaalisti, niin saisivat kyllä lapsensa takaisin. Jos kerran lasta saa pahoinpidelläkin ilman, että se otetaan huostaan, niin kyllä ne joilta ne lapset sitten viedään täytyy olla aivan hirvittäviä ja julmia ihmisiä, äkkiä lapset turvaan!


No, mä taas omien kokemusten perusteella katson asian ihan eri kantilta. Tässä on joku työntekijä tehnyt niin suuren virheen ja ollut täysin välinpitämätön. Tai no, oikeastaan useampikin työntekijä, koska lapsihan oli hetken sijoitettuna. Tästä olisi kyllä todella mielenkiintoista kuulla se lastensuojelun versio. 

Mun mielestä vaan on ihan yhtä suuri virhe tehdä huostaanotto ilman tukitoimien kokeilua ja ilman todella painavia syitä, kuin ettei sitä tajuta tehdä selvistä merkeistä huolimattakaan! Ne, jotka puhuu sen ylivarovaisuuden puolesta ja ymmärtävät vain täysin sitä, että työntekijät nyt vaan haluavat ottaa varman päälle...Jos asia osuisikin omalle kohdalle, ääni saattaisi muuttua kellossa. 
Mä voin lyödä pääni pantiksi, että jos joltain joka on 100% varma, että on toimittu väärin ja huostaanotto on ollut laiton ja sen on myös todennut monet viranomaiset niin siinäpä tuskin juttelisit kahvipöydässä läheisten kanssa: "Kyllä mä ymmärrän, että heidän vaan täytyy olla varovaisia, kun oli se Eerika juttukin." ja kolmen vuoden päästä huomaatkin olevasi samassa tilanteessa edelleen, vaikka olet kaikinkeinoin yrittänyt todistaa olevasi hyvä vanhempi ja pyytänyt monet eri kerrat erilaisia keinoja todistaa se. No tässä vaiheessa täytyykin alkaa ajatella jo, että lapsille voi olla liian iso muutos palata kotiin. Mutta sun nyt vaan pitää elää sen kanssa, vaikka alunperinkin lasten vieminen oli lainvastaista.


Että vaikka kuinka yritetään hienosti selitellä kommenteissa, että työntekijät vaan tekee ihan oikein ja on erittäin hyvä olla ennemmin liiankin varovainen, niin ei mene läpi sori vaan! Eikä lohduta mua kyllä pätkän vertaa. 
Tuosta tuli muuten mieleen, kun lastensuojelussa (ja myös moni muukin tuntuu olevan samaa mieltä) mielestä lapselle on liian traumaattista pitkän ajan päästä vaihtaa taas kotia. Missähän se raja menee? Ja kumma kyllä, meidän tapauksessa lapset siirrettiin ventovieraaseen perheeseen yli 3 vuoden jälkeen alkuperäisestä sijaisperheestä. "Lapset kyllä sopeutuu!" oli sosiaalityöntekijän kommentti. Niin tottakai sopeutuu. Mutta kotiin päin kun siirtoa yritettäisiin, niin aivan varmasti oltaisiin vedottu siihen ettei ole enää lapsille hyvä vaihtaa paikkaa. On se vaan aivan ihmeellistä miten biologisella äidillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Eikä tarvitse laittaa kommenttia, että jos se biologinen äiti ei pysty huolehtimaan blaablaablaa ja lässynlässynlää! Mä nyt tunnen kyllä oman elämäni ja itseni ja ylipäätään mistä kaikki on lähtenyt. On aivan helvetin turhauttavaa, että tullaan kommentoimaan asioita viitsimättä edes lukea blogia aluksi. Jotkut yrittää olla niin nokkelia ja kertovansa mulle oikein jotain uuttakin lastensuojelusta ja sosiaalityöntekijän työstä. Hohhoijaa. Tuskinpa mä täällä kirjoittelisin asiasta jos en siitä mitään tietäisi. Tälläinen asia kun osuu omalle kohdalle, niin lastensuojelulaki esimerkiksi on kyllä harvinaisen hyvin hallussa. 

En jaksa lukea enää yhtä ainuttakaan kommenttia siitä, kuinka on ihan ymmärrettävää että ollaan todella varovaisia. Toki tuolla alalla pitääkin olla varovainen, mutta ei se todellakaan oikeuta siihen, että huostaanotto tehdään ennen lain määräämien tukitoimien antamista. Ja huom! En tarkoita, että jos vanhempi varman tiedon mukaan on esim. vaarallinen lapselle, että silloinkin pitäisi antaa kaikki mahdollisuudet. Tässä kuuluu käyttää sitä maalaisjärkeä mikä ainakin pitäisi olla kaikille meille suotu. Jokainen kuitenkin varmasti voi sanoa, että on kaksi ihan eri asiaa miettiä avun antamista ja tukemista pitää perhe yhdessä vanhemmalle, joka on itse ollut perheväkivallan kohteena, kuin äidille joka on vaikka itse pahoinpidellyt lapsiaan tai jättänyt nämä selvästi ilman huolenpitoa.


Tästä päästään siihen miten vieraat ihmiset tulee osoittelemaan sormella ja sanomaan, että oli ihan oikein mulle, että lapset vietiin kun kerran olin niin tyhmä etten suhteesta lähtenyt. Ja vaaransin lapset siksi, kun mun oli vaan vähän vaikea olla yksin.

Tässä on taas hyvä esimerkki asiasta jota ei voi ymmärtää, kuin ne jotka ovat itse olleet samassa tilanteessa. Mä mietin yöllä nukkumaan mennessä, että jos tätä kaikkea ei olis tapahtunut omalle kohdalle ja tapaisin naisen joka on kohdannut väkivaltaa puolisoltaan ja asuvat jo erillään, mutta kertoo kuinka raskasta on yksin kahden vaippaikäisen kanssa joista toinen vielä erityislapsi joka vaatii kaksi kertaa enemmän, kuin toinen. Ja, että eron tullen se pienikin apu ja tukiverkosto häviää täysin.

En tiedä ymmärtäisikö sitä täysin jos ei olisi itsellä kokemusta siitä, kuinka rankkaa se ihan perus arkikin on. Varmasti suurin osa äideistä joilla on ollut kaksi perättäistä raskautta voi myöntää, että kyllä se alku vaan on rankkaa kahden niin pienen lapsen kanssa ja vaikka molemmat lapset olisikin "terveitä". Voi sitten kuvitella siihen lisäksi sen, että erityislapsi todellakin on erityislapsi. Esikoisen lievä kehitysvammahan on diagnosoitu vasta ihan vuoden sisällä. Silloin tottakai oireet oli näkyvissä, mutta viiveet kehityksessä katsottiin tottakai mun syyksi, etten osaa opettaa lasta syömään yms. Huoh. Ihmeellistä että jos mulla ei ole edes noin tärkeitä taitoja, kuinka voi olla mahdollista, että vieressä toinen lapsi kehittyi täysin normaalisti ja oppi asiat samaan tahtiin ikätovereidensa kanssa. Tää on taas hyvä esimerkki siitä miten raportteihin kirjataan asiat niin, että niiden lukijalle kehittyy kuva täysin epäpätevästä äidistä. Ja se saadaan näyttämään siltä, kun korostetaan sitä, että toinen lapsi on jäljessä kehityksestä eli jotain häikkää on vuorovaikutuksessa tai lasta ei yritetä opettaa ja taas normaalisti kehittyneestä lapsesta ei juuri puhuta mitään. Vaikka se on täysin selvää, että jos kyse olisi ollut mun välinpitämättömyydestä tai huonoista äidin taidoista niin silloin se näkyisi kyllä tasan tarkkaan molemmissa lapsissa. 


Huostaanoton jälkeen on annettu kaikki tuki ja alettu selvittämään mistä kehitysviiveet yms. johtuu. Lievä kehitysvamma, jonka syytä ei tiedetä. Ja tässä tulee taas tärkeä asia joka oudosti sivuutetaan. Istukan repeämisestä johtuvan runsaan verenvuodon takia pitäisi aina tehdä hätäsektio, koska siinä ovat sekä äiti että vauva hengenvaarassa. Jo silloin kuulemma vauvan hapensaanti heikentyy. Mulla kesti niin kauan,että pääsin synnytyssaliin ja olin tarpeeksi auki ponnistaakseni. Ei siinä sitten enää ollutkaan voimia vaan yhtäkkiä on kauhea hälinä ympärillä, vauvan sydämenlyönnit heikkeni ja nopeasti imukuppi käyttöön. Vauva laitettiin heti happikaappiin. Apgar-pisteet olivat huonot ja mulle annettiin kaksi pussia verta. Lääkäri totesi, että happivajeen johdosta käsissä ja jaloissa oli selvää jäykkyyttä.

Lääkäri joka sitten teki Idan diagnoosin oli ilmeisesti unohtanut tämän järkyttävän synnytyksen? Tai sen, että vietin loppuraskaudessa 5 päivää sairaalassa jatkuvasti käyrillä rajun influenssan takia. On sekin voinut vaikuttaa kaikkeen. Se on voinut esimerkiksi olla syy istukan repeämiseen. Mutta tuostakaan ei oltu sanallakaan mainittu koko asiasta. Koska lääkäri tiesi, että lapsi on huostaanotettu niin ihan varmasti on ollut jo valmiiksi joku mielikuva. Tästä vammastakin on helpompi syyttää äitiä, kuin vaikka myöntää että synnytyksessä on tapahtunut hoitovirhe.

Kun kirjoittaa näitä kaikkia juttuja mitä on tapahtunut niin jopa alkaa itsellekin kuulostaa siltä, että yritän vain sysätä syyt muille. Mutta ei, kun se ei ihan oikeasti ole niin. Kaikki yrittää sysätä mun niskoille kaiken. Ja se on kohtuutonta ja siksi mä kaikesta tästä haluankin kertoa ja purkaa tätä paskaa. Itsekin vasta Irenen raskauden aikana tajusin miten paljon huostaanotto vaikuttaa ihan kaikkeen. Siihen miten muut viranomaiset alkaa sua kohdella. Neuvolatäti heitti Hal-polille, kun "tässä on nyt kaikenlaista." ja siellä kuulen, että papereissa lukee huostaanoton tapahtuneen vanhempien alkoholinkäytön takia. Ja sinne papereihin se jää vaikka kuinka yrität kertoa, ettei asia pidä paikkaansa ja totuuden voi kyllä tarkistaa lastensuojelun papereista. No, ei sitä tarkistettu vaan kävin juoppona siellä säännöllisesti. Ja kerron nyt siitä sosiaalityöntekijästäkin johon mulla meni hermot lopullisesti. 


Tässä koko postauksessa on todella paljon jankattu samoja asioita mistä olen aiemminkin kertonut. Mutta kun ne löytyy kaikki joko ihan eri postauksista tai kommenteista..Ja kun tänne on nyt ilmaantunut niin paljon vierailijoita, joita ei todellakaan kiinnosta lukea, kuin ehkä justiin ja justiin se uusin postaus, niin on mun mielestä hyvä että kaikki löytyy yhdestä ja samasta paikasta. Ehkä mun ei tämän jälkeen tarvitse jatkuvasti vastailla samoihin kysymyksiin. Ja korostan nyt vielä kerran, että mä en sääli itseäni pätkän vertaa. Mä oon vain vihainen tästä kaikesta ja haluan todellakin, että ihmiset jotka ovat toimineet lain vastaisesti joutuvat vastuuseen teoistaan ja sanoistaan! Ja mä en yritä vierittää syitä muiden niskoille ja pelastaa vaan oman nahkani, vaan mä kerron miten asiat ovat menneet. Mä olen myöntänyt että olen itse suurin syypää, koska en pystynyt tehdä lopullista eroa ja olen jopa myöntänyt senkin rehellisesti miten kauhea tunne se on, kun et oikein pysty nauttimaan siitä lapsiarjesta ja niistä lapsista sen masennuksen takia. Se ei ollut sitä, että olisin laiminlyönyt lapsia tai kodin siisteyttä tms. Tein kyllä kaiken, mutta en pystynyt nauttimaan siitä. 

Siksi kaipasin apua. Ja se, että sosiaalityöntekijä käy kerran viikossa istumassa sohvalla ja esittää ystävällistä ja ymmärtäväistä, vaikka tosi asiassa kirjaa ylös ainoastaan negatiivisia asioita. Niistäkin osa ihan törkeästi liioiteltuja ja jopa valehdeltuja. Ja sen mä pystyn todistamaan. Jos raporteissa lukee ettei lapsilla ollut peittoja ja lakanoita vaan nukkuvat makuupusseissa niin arvatkaapa alkaako koko juttu haiskahtaa täysin mädältä. Kyllä. Koska väite on aivan hirveä ja koska kun muutin me äitini kanssa laskettiin, että meiltä löytyi 8 vauvanpeittoa ja kaksi jätesäkillistä petivaatteita. Mä varmaan joo pidin niitä vaan ihan kaapissa ja pistin lapset makuupussiin.

Tai kun kerran aamulla huomaan, että olen unohtanut ostaa puuroa ja annan lapselle sen sijaan aamupalaksi leipää ja banaania, on sekin kirjattu kuulostamaan siltä, että mun muisti ei pelaa pätkääkään ja lapset ei saa kunnon ruokaa. Mulla on jäänyt mieleen myös sellainenkin, kun mies oli silloin värjännyt tummat hiuksensa vaaleiksi, niin tämä työntekijä töksäytti nauraen vaan ensimmäisenä: "Ei sovi sulle kyllä yhtään!" Okei, toi nyt on kaiken tän keskellä ihan pikku juttu, mutta kertoo kyllä mun mielestä ihmisestä paljon. Ei tollasta nyt pitäisi kenenkään tölväistä toiselle, saatika nyt sitten viranomaisen, joka työskentelee tollasella alalla.


Takaisin siihen hal-polin sosiaalityöntekijään jolle hermostuin enemmän kuin kenellekään aiemmin. Mä olin tosiaan ihan mukisematta sitten käynyt siellä hal-polilla, koska ajattelin saavani siitä kuitenkin taas todisteita. Käääk, ensin pitää muuten selittää siitä lähetteestä hal-polille. Huomaatte varmaan, että asiat pomppii miten sattuu, mutta näitä kaikkia on niiiiin paljon ja aina yhtäkkiä tulee jostain asiasta joku toinen asia mieleen mikä pitää kertoa. Yrittäkää siis pysyä kärryillä pompuista huolimatta :)

Äiti tuli neuvolaan mun mukaan, koska sekin oli todella vihainen siitä miten papereihin voidaan kirjoittaa aivan mitä sattuu. Vaikka mä sanoin selvällä Suomen kielellä, että väkivaltatilanteisiin ei liittynyt alkoholi millään lailla. Ja sanoin senkin rehellisesti, että kyllä mä olisin halunnut välillä mennä viihteelle kavereiden kanssa, mutta ei mies päästänyt todellakaan. Se oli synneistä suurin. Tästäkin huolimatta neuvolatäti vaan päätti itse, että kyllä niihin väkivaltatilanteisiin on täytynyt liittyä alkoholi, koska useinhan näin onkin. Ja ihmetteli niin kovasti miten nuori nainen voi olla niin väsyneen näköinen. Siis silloin esikoista odottaessa. Ja väsymyshän ei voi johtua muusta, kuin kovasta ryyppäämisestä vai? Oliskohan voinut johtua siitä, että raskaus oli aika rankka pahoinvoinnin takia ja mulla oli raskas työ ilman taukoja ja koko 8 tuntia oltiin jalkojen päällä ja juostiin pöydästä toiseen. Ja sairaslomaa ei voinut ottaa vaikka mikä oli! Kerran otin yhden päivän, koska olin oksennellut koko aamun ja ajatuskin siitä pullan, rasvan ja kahvin tuoksusta mikä siellä töissä oli sai olon vielä pahemmaksi. Ja voi niitä paheksuvia katseita ja mökötystä kun vein sairaslomalapun. Vein sen sinne siksi, että olin tulossa töihin, mutta matkalla tunsin, etten pysty nyt olla pystyssä. Pomo sanoi heti, että raskaus ei ole mikään sairaus! Sen jälkeen menin töihin puolikuntoisena siihen asti kunnes yhtenä iltana soitin pomolle pääsisikö hän päästämään mut aikaisemmin, koska olo oli niin heikko. Kesti ja kesti ja lopulta pääsin hurjat 15 minuuttia aiemmin. Sanoin, että toivottavasti menee ohi ja pääsen huomenna töihin. Aamulla oli 40 asteen kuume ja mies sanoi että näyttää niin pahalta että pitää mennä terveyskeskukseen. Hyi, silloin oli kyllä kauhein ja heikoin olo mitä koskaan on ollut. Mä en meinannut millään sinne tk:kaan lähteä. Sieltä ne passitti mut heti keskussairaalaan, jossa olin tosiaan sen 5 päivää. Loppuraskauden ajaksi määrättiin sairaslomaa. Mutta siis on ihan hemmetin törkeää miten voi olla mahdollista, että raportteihin voidaan noin vain kirjoittaa asiakkaan edes tietämättä mitä sattuu. Ja kun sitten menet sinne hal-polille niin mitäpä luulet uskooko ne ennemmin viranomaista vai sua? Koska ongelmaiset ei yleensä vain näe sitä omaa ongelmaa. Perkele, että mä oon kyllästynyt yleistämiseen ja epämääräisiin luuloihin.


Kysyimme äitin kanssa, että minkä takia papereissa lukee niin kuin lukee. Täti meni hyvin vaikeaksi eikä oikein osannut sanoa mitään. Sitten se yhtäkkiä havahtui ja korotti ääntään: "Et sinä voi väittää ettet alkoholia käyttäisi. Olen nähnyt sinut päivällä keskellä kylää todella huonossa kunnossa!" multa meinas leuka tippua ja kysyin ihmeissäni, että koskahan tälläinen on tapahtunut ja onko lapset olleet siinä. "Oli...Eikun ei, olit jonkun toisen naisen kanssa." ajankohtaa ei osannut aluksi sanoa, mutta sitten tuli ilmi, että tästä jutusta oli yli kaksi vuotta aikaa!" Ja kun mä poistuin huoneesta hetkeksi oli neuvolatäti sanonut äitille, että kun äidit on sellaisia, että ne uskoo lapseensa viimeiseen asti. Jep. Kehtaakin! Ton neuvolatädin käytöksestä ja kirjoituksista mä oon ollut erityisen vihainen ja varmasti vien valituksen ylemmälle taholle, koska eihän siihen täällä puututa todellakaan. 

Jospa nyt päästäisiin siihen hal-polin sosiaalityöntekijään vihdoin ja viimein :D Hän alkoi heti lässyttää mulle, kuin lapselle ja kysyi olenko nyt pystynyt olla ilman alkoholia. Sanoin heti napakasti, että lähete on tuulesta temmattu ja mulla ei kyllä ole koskaan mitään alkoholiongelmaa ollutkaan. "Jooh jooh!" lässytettiin vain säälivän katseen kera. Hetken päästä kyseli miten pystyn kaikkien näiden vaikeiden asioiden kanssa rentoutua. Kerroin, että ihan vaan kotona sohvalla telkkaria katsellen ja viihdytään molemmat kovasti kotona. Sitten kysyttiin käyttääkö ystävät alkoholia. Sanoin, että kyllä ne varmaan joskus käyttää ihan niinkuin suurin osa suomalaisista. Mutta ettei ne nyt mun seuraani tule juomaan vaan ovat ihan omissa piireissään. Silti tuli kysymys, että pystynkö varmasti olla ilman, kun muut vieressä ottaa. 

Sitten mä hermostuin! Korotin ääntäni ja kysyin kuunteleeko se mua yhtään! Sanoin, että aiemmin täällä on ollut ihan mukava käydä, kun on kuunneltu eikä todellakaan kyselty ja syytelty samalla lailla. Toi työntekijä oli jo kolmas sosiaalityöntekijä mulla ton raskauden aikana. Kiva kun nekin vaihtuu ja aina saat kertoa samat asiat uudestaan. Näissä vaihtumisissa huomaa myös niin selvän eron ihmisissä. Vaikka ollaan samalla alalla niin kyllä se on täysin luonteesta kiinni miten työ hoidetaan. Lopuksi se vielä ojensi mulle kaikenmaailman lappuja raskauden aikaisesta alkoholinkäytöstä ja miten sen pystyy lopettamaan. Mä lähdin tuolta niin vihaisena pois ja samantien soitto äitille.


Tämä työntekijä oli sitten huolestunut mun mielenterveydestäni, koska korotin ääntäni ja varmaan ajatteli etten myönnä ongelmaanikaan. Mun sitten piti tavata psykiatrisella poliklinikalla lääkäri joka tarkastaisi mun kunnon ennen synnytystä. Olin kuulemma niin ahdistuneen oloinen. Voi hohhoijjaa perkele sanon minä! Tietysti ajateltiin, että lapsi pitää viedä heti jo synnytyslaitokselta pois, kun äiti on niin sekaisin.

Ja sitten tämä samainen sosiaalityöntekijä ilmestyy sairaalaan kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Mulla nousi heti kiukku, kun vaan näinkin sen naaman taas. Taas se sama lässytys, kuin lapselle tai vähä-älyiselle puhuisi. Siinä se sitten lateli kaikki meidän asiat lastensuojelusta ja huostaanotosta lähtien mun huonekaverin ja sen ystävän kuullen!!! Vaikka sairaalassa tasan tarkkaan on huone johon mennään henkilökohtaiset asiat puhumaan jos tarvetta sellaiselle on. Sitten se vielä loppuun sanoi, että on huolissaan mun jaksamisesta. Se oli nähnyt mut tasan yhden kerran, senkö perusteella voi tulla puhumaan mun voinnista ja kaiken lisäksi kuuluttaa huolensa ventovieraiden ihmisten kuullen. Käynnin jälkeen soitin itkien äitille...Mulle tuli vaan todella paha mieli. Pelkästään siitä, ettei se nainen tiennyt musta mitään ja sitten vielä rikkoo vaitiolovelvollisuuttaan törkeästi. Ihan kuin mä en olisi edes sen arvoinen, että saisin pitää arat yksityisasiani ihan ominani vaan ne saa vaan kuuluttaa noin ja nöyryyttää mua. Oli kuulkaa pikkuisen kiusallista sen jälkeen. Huonetoveri oli vielä justiin vasta tullut huoneeseen, eikä oltu keritty vaihtaa sanaakaan. Kiva aloittaa keskustelu, kun toisen on annettu ymmärtää, että en mä nyt varmaan osaa tätäkään lasta hoitaa, kun edellisetkin on viety.

Menin sitten sinne psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja multa kysyttiin miksi siellä olen. Sanoin, että mun piti tulla tänne ennen synnytystä koska ollaan huolissaan mun mielenterveydestä. Juteltiin lääkärin kanssa ja kerroin taas kaiken. Papereista oli saanut kuvan, että lääkäri tapaa seinille hyppivän skitson. Sanoi mulle, että näkee jo ulkonäöstäkin, että voi hyvin ja siitä mitä hänelle kerroin. Sitten otti masennustesti-kaavakkeen ja sanoi, että tehdään nyt tämä vielä...Kyllä se lääkäri oli jo huomannut, että mulla ei ole mitään ongelmia oman terveyteni kanssa. Testistä tuli 3 pistettä. Joskus oikein ahdistavina ja väsyneinä aikoina olin saanut jopa 21 pistettä! Lääkäri oli kyllä järkevän oloinen ja suurin piirtein heitti mut sieltä pihalle :D No ei sentään, mutta teki selväksi että ihan turhaan mä siellä istun.
Tästäkään en ole koskaan saanut mitään palautetta vaan aina vaan papereissa lukee yhtenä huostaanoton syynä äidin mielenterveysongelmat.


Mitäpäs sitten vielä...Niin joo. Lastensuojelun tehtäviinhän kuuluu tottakai seurata vanhempien elämää huostaanoton jälkeen. Silloin kun tapasin Artun ja tiesin, että suhde muuttui vakavaksi ilmoitin siitä samantien sosiaalityöntekijöille. Pyysin siis jotain palaveria jossa he tutustuisivat Arttuun. Me odotettiin VUOSI sitä tapaamista. Toikin osoittaa sen, että lapsia ei ole aikomustakaan takaisin antaa, koska mun elämä ja siinä tapahtuvat suuret muutoksetkaan ei kiinnosta pätkän vertaa. Kiva kun on itse koko ajan asialla ja yrittää kaikkensa näyttääkseen, niin toisella puolella vaan hidastellaan ja ollaan välinpitämättömiä.

Sitten kun vihdoin istuttiin saman pöydän ääreen, niin huh. Arttu-raukka oli aivan paniikissa. Huomasin sen heti. En yhtään ihmettele, kun on kuunnellut mun juttuja ja sitten yhtäkkiä istuu kahden sosiaalityöntekijän edessä, jotka tuijottavat oikeasti aivan silmät viiruina ja tenttasivat. Ensimmäinen asia oli, että saako allekirjoituksen paperiin jolla saa luvan pyytää poliisilta rikosrekisterin. "Me kyllä saadaan se ilman sun lupaakin, mutta helpommin menee asia näin!" no Arttu toki allekirjoitti, koska haluaa myös olla rehellinen. On siellä nuoruuden töppäilyjä, jotka voidaan katsoa tottakai pahalla, mutta ei nekään olleet mitään kauheita, ei pahoinpitelyjä tms. Että en ottanut uudestaan väkivaltaista miestä. Sen takia haluttiinkin nopeasti tavata, koska mä tiesin, että KAIKKI menneisyydenkin asiat vedetään mukaan. Mitä nopeammin niistä puhutaan, sitä nopeammin ne voidaan selvittää. Mä voisin ja haluaisinkin kertoa niistä asioista, mutta mä kunnioitan Artun toivetta siitä, ettei se halua omia asioitaan julkisesti levitellä ventovieraille. Me ollaan niin erilaisia tässä asiassa ja monesti ollaan saatu jopa riitakin pystyyn. Arttu hermostuu, kun näkee, kuinka mä pahoitan mieleni joistain kommenteista ja puhun niistä sitten jatkuvasti. Se ei ymmärrä ollenkaan sitä miksi mä kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita joista voin saada vielä kauheat haukut niskaan. Facebook on toinen mistä tulee erimielisyyksiä. Arttu ei sinne päivitä juuri koskaan mitään ja mä taas kirjoitan välillä liikaakin. Mä vaan oon aina ollut kauhean avoin omista asioistani, enkä mä nää siinä mitään väärää. Ihmiset nyt vaan on erilaisia tämänkin asian suhteen. Arttu on kuitenkin ehkä nyt ihan viime aikoina ymmärtänyt miksi mun pitää nämä asiat puhua. Nytkin on auttanut niin, että on ollut Irenen kanssa, että oon saanut kirjoittaa tätä rauhassa. Ja mä sanoin sille, että kun tämän oon kirjoittanut niin sitten loppuu asiasta jauhaminen. Sitten mä oon saanut sanottua sanottavani, eikä jää vaivaamaan mikään asia. 


Palaverin jälkeen sitten kun saatiin paperit itsellemme, niin kyllä taas oli hermoissa pitelemistä. Siellä luki, että Arttu oli todella epäsiistin näköinen ja joko hänellä oli muodikkasti likapesty paita tai paita oli oikeasti likainen. Sitten kuvailtu kahden tahran paikka, väri ja koko. Muodikkaasti likapesty paita :D Siis haloooooo!! Ja kyllä, paita oli likainen ja päässä ollut lippiskin oli aivan paskainen, mutta raportista unohtui eräs aika tärkeä pointti. Palaveri kun oli sovittu sellaiselle päivälle ja kellonajalle, että Arttu kerkeää justiin töistä siihen. Haki kaupan kautta hyvät pullat sosiaalityöntekijöille, jotka tarjottiin kahvin kanssa, mutta eipä niihin koskettukaan. Tämä homma oli kyllä naurettavin juttu. Sossut kyllä tasan tarkkaan tiesivät, että Arttu oli justiin tullut töistä kotiin, eikä ollut kerinnyt vaihtaa paitaa. Taas hyvä esimerkki siitä, miten asioista saadaan kauheampia, kun jätetään joitakin tärkeitä asioita pois.

Vauvan synnyttyä sitten vihdoin ja viimein päästiin (HUOMIO! PÄÄSTIIN! Monelle se on joutumista, mutta mä olin onneni kukkuloilla) perhekuntoutukseen. Ja ahh, miten mä nautin siellä olosta ja siitä, että vihdoinkin sain vierelleni viranomaisia, jotka seuraavat meidän elämää ja oppivat tuntemaan meidät. Johtava sosiaalityöntekijä oli toinen työntekijä vanhempien lasten asioissa ja teki lopullisen päätöksen huostaanotosta. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan edes nähnyt mua ja lapsia. Ja allekirjoitukset, jotka huostaanottoon tarvitaan muilta tahoilta oli kaikki täysin ventovieraita mulle. Ja se paperi minkä he ovat saaneet luettavakseen, niin enpä yhtään ihmettele miksi näin kävi! On se vaan kuitenkin mun mielestä väärin, että vain yhden ihmisen kirjoitusten perusteella tehdään päätös. Ilman, että vanhempaa edes kuultaisiin.

Luojan kiitos, siis todella suuri kiitos siitä, että tämä huostaanoton aikaan saanut sossu jäi pois tästä meidän jutusta. Kuulemma saanut ylennyksen, uusi ura onkin kiva aloittaa vuoden virkavapaan jälkeen. Argh! Mutta heti kun tuli uusi työntekijä ja saatiin olla perhekuntoutuksessa alkoi asiat muuttua huomattavasti parempaan suuntaan. Mä yritän nyt sen perhekuntoutusajan kirjoittaa mahdollisimman nopeasti, koska tää kirjottaminen alkaa jo puuduttaa. No ei ihme, kun katsoo paljonko tätä on! :)


Tämä täytyy myös mainita, että kun meille tosiaan tuli uusi sosiaalityöntekijä niin laitoin hänelle sähköpostia jossa pyysin kahdenkeskistä tapaamista, että saisin kertoa oman kantani asioihin. No, siihen sähköpostiin en saanut koskaan vastausta, vaikka tiedän että he tarkistavat postinsa kyllä joka päivä. On se nyt mun mielestä aika väärin, että työntekijä lukee kaikki paperit ja mä en saisi kertoa itse mua koskevia asioita. Miksi?!

Perhekuntoutuksessa asuttiin tosiaan kivassa rivarikolmiossa 3 kuukauden ajan. Siellä sitten kävi työntekijä ainakin aamu- ja iltakäynnillä, oli yksilö-ja pariterapiaa, vanhemmuuden arviointia yms. Justiin sellaisia mitä oon pyytänyt ja vihdoin ne saan toteuttaa. En tosin kyllä vanhempien lasten kanssa, mutta saanpahan joka tapauksessa arvion vanhemmuudestani. 
Työntekijät huomasivat pian, että meillä sujuu kaikki hyvin, eikä tarvittu ohjausta missään joten puolen tunnin käynnit muuttui nopeasti sellaisiksi 5-10 minuutin visiiteiksi, joissa juteltiin asioista mitä on tullut mieleen.
Työntekijöistä näki, että kyllä heiltä tuli sympatiat mun puolelle. Ja olivat todella ihmeissään siitä, että kun me ollaan perhekuntoutuksessa niin lapsia siirretään samaan aikaan uuteen sijaisperheeseen. Toikin perhekuntoutus missä oltiin oli sellainen jossa voidaan turvallisin mielin aloittaa huostaanoton purku. Siellä perhe saisi asua ja saisivat tukea tarvittaessa. Ja lastensuojelu voisi olla turvallisin mielin, kun tietää että on jatkuva valvonta kuitenkin.

Mutta ei. 

Loppuvaiheessa sitten kun oltiin jo tosi tuttuja työntekijöille, niin sen paikan johtava sosiaalityöntekijä sanoi mulle, että jatka ihmeessä taistelua. Kyllä hekin nyt näkivär kuinka väärin on toimittu. Ja kun yhdelle työntekijälle näytin viimeisinstä asiakassuunnitelmaa niin hän sanoi, että nyt kyllä aivan hermostuu jo mun puolesta. Aina vaan esimerkiksi se väkivalta vedetään esiin ja saadaan näyttämään se siltä, niin kuin sitä olisi mun elämässä edelleen. Oli huolta mun mielenterveysongelmista ja vuorovaikutuksesta lasten kanssa. 

Enköhän mä tuolla perhekuntoutuksessa todistanut jo, että mikään noista ei mun elämässä ole ja yksi ei ole koskaan ollutkaan.
Terapeutit oli aivan ihania ja mä kinuin lastensuojelulta, että saataisiin jatkaa siellä käyntejä. Onneksi se katsottiin meille hyväksi ja nyt ainakin puoli vuotta saadaan siellä käydä. Mun terapeutti on yksi ihanimmista ihmisitä koko maailmassa. Mä en ole keltään saanut samanlaista myötätuntoa ja ymmärrystä. Siellä käyminen tekee kyllä niin hyvää mulle ja mun huonolle itsetunnolle.


Tuolla kun oltiin niin tuli sitten taas jotain häikkää. Yhdessä välissä tuli tähän touhuun sääntö, että viikkoa ennen pitää tekstiviestillä varmistaa, että on tulossa lasten tapaamiseen. Kaikki muut viranomaiset pitää tuota tapaa aivan ihmeellisenä, eikä ole koskaan kuulleet vastaavaa. Tämä tapa tuli sen takia, kun ex-mies jätti niin usein tapaamisia väliin. Mullakin kävi kerran niin, että olin sekoittanut päivät keskenään ja olin töissä kun sijari soitti, että oonko tulossa kun lapset odottaa. Hyi kamala kun tuntu, että aivan romahtaa. Se oli ihan hirveetä. Tämän takia me ei sitten saatu lapsia joulun aikoihin kotiin. Ja tuo unohdus käännettiin niin, ettei ne tapaamiset taida ollakaan kovin tärkeitä, kun ne unohtaa. Mulla on kolmen vuoden aikana tapahtunut YHDEN kerran tälläinen juttu ja heti siitä rangaistaan ja väitetään ettei mua vaan kiinnosta.

Tuntuu,että koko varmistusviesti on laitettu sen takia, että jos se joskus vahingossa unohtuu, kun muutenkin on jatkuvasti jotain muistettavaa, on palavereita ja perhetyöntekijöiden käyntejä ja terapioita niin saadaan sitten näpäytettyä vanhempaa ja perua tapaamisen. Se onkin lapsellekin niin kiva juttu,että aivan naurattaa...Sama juttu jos joskus on myöhästynyt vähäsen tapaamisesta. Matkaan menee melkein tunti ja joskus voi vaikka liikenteessäkin olla jotain mikä hidastaa. Tästä kun sanoin, niin heti vedettiin se, ettei tapaamiset sitten vissiin olekaan tärkeitä. Sitten sanoin, ettei sitä viitsisi kahta tuntia aikaisemminkaan lähteä, kun pitää sitten odotella tien poskessa puoli tuntia. "No, sekin on parempi vaihtoehto lapsille!" Siitä ei kyllä piitattu mitään, että joskus sijaisvanhemmat haki lapset reippaasti myöhässä. Eihän se toki mua haitannut, kun sai olla kauemmin lasten kanssa, mutta ärsyttää kun ei kohdella tasavertaisesti.

Tosiaan laitoin sitten tekstiviestin tietokoneelta kun olin tajunnut, että sielläkin oli mahdollisuus sellaiseen. No, enpä tiennytkään, että sieltä oli se joku raha loppunut ja viesti ei ole siis mennyt perille. Tätä ei kuitenkaan mistään nähty ja olin siinä ajatuksessa, että varmistus on ok. Muutaman päivän päästä tästä sosiaalityöntekijä soittaa ja onnittelee uudesta vauvasta. Kerroin, että olen hommannut uuden asianajajan ja heti ääni muuttui ja kysyi asianajajan nimeä. Sitten sanoo etten ole varmistanut huomista tapaamista. Sanoin, että olin kyllä laittanut viestin koneelta. Kaikenlisäksi olin itse pyytänyt uuden sijarin puhelinnumeroa vanhalta sijarilta, kun eipä sitä oltu mulle kerrottu eikä muutenkaan edes sovittu, että sama tapa jatkuu tuollakin perheessä. Tämä olisi siis ollut ensimmäinen kerta kun hakisin lapset uudesta perheestä ja olin lapsille puhunut että mennään Touhutaloon tällä kertaa.

En saanut mennä tapaamiseen. Itkuhan siinä tuli ja sanoin, että voin vaikka tuoda tietokoneen josta näkyy että viesti on lähetetty. Ei armoa. Yritin vedota siihenkin, että kun joskus aiemminkin olin unohtanut viestin, niin ei silloinkaan tapaamista peruttu. Kauhean saarnan sain puhelimessa, mutta silti pääsin lasten luo. Tuntuu väärältä, että jos ennenkin on annettu anteeksi inhimillinen virhe, niin yhtäkkiä ollaankin niin tiukkoja ettei mitään mahdolisuuksia tapaamiseen. Aina toitotetaan lasten etua ja ymmärrän sen. Mutta miten tässä toteutui lasten etu? He odottivat tapaamista ja muutenkin olisi ollut todella tärkeää nähdä heitä, koska juuri oli tapahtunut iso ja lapsille surullinenkin asia.


Täällä jaellaan rangaistuksia jos vahingossakaan teet pienenkin virheen. Outo tapa tukea vanhempia kyllä. Ja mitä kaikkea voidaan puhelimessa sanoa kun niistä ei jää todisteita. Puolen vuoden päästä lopullisesta erosta olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja asiat oli muutenkin järjestyksessä.Soitin toiveikkaana lastensuojeluun ja pyysin, että saisin mennä lasten kanssa perhekuntoutukseen. Silloin sanottiin uskomattomin tekosyy: "Sä et Heidi varmaankaan elä loppuelämääsi yksin ja me ei voida tietää minkälainen sun seuraava mies on." Okei. Se oli siinä. Selvästi sanottiin, että ei mitään toivoa. Ei vaan haluttu mua ja lapsia enää yhdistää. Eikä siihen oikeasti olisi ollut mitään syytä miksi näin ei oltaisi voitu tehdä. Kyse oli täysin vaan siitä, ettei niitä kiinnostanut. Näköjään perhe ja biologinen äiti ei ole mitään. Huostaanoton jälkeen myös vanhempia kuuluisi tukea ja pitäisi auttaa parhaan mukaan niin, että perhe voitaisiin jälleen yhdistää. Siihen tulisi koko ajan pyrkiä. Kyllä lastensuojelun laissa lasten viemistä omilta vanhemmiltaan pidetään vakavana asiana ja siihen ryhdytään vasta viimeisenä keinona. Mä en ole saanut oikeasti mitään apua! Ainoastaan mua on ohjattu sinne hemmetin psyk.polille juttelemaan. Siitähän onkin valtavasti ollut apua.

Hallinto-oikeudessakin syy miksi huostaanottoa ei silloin peruttu oli se, että erosta oli vasta niin vähän aikaa. Eron pitää olla täysin varma ennen kuin lapset voidaan palauttaa. Tuolloin kun soitin perhekuntoutuksesta sossut kyllä tiesivät tasan tarkkaan, että ero oli jo selvä juttu.


Myös pikkulapsipsykiatrialta suositeltiin huostaanoton hetkellä ehdottomasti ennemmin perhekuntoutusta äidille ja lapsille, kuin pitempi aikaista sijoitusta. Tässä katsottiin myös esikoisen kova kiintyminen muhun. Lastensuojelu lupasi miettiä asiaa. Taisivat päättää toisin? Ja kun tapasin nämä pikkulapsipsykiatrian työntekijät he olivat aivan ihmeissään, että huostaanotto jatkuu aina vaan ja siitä, että apua ei anneta vaikka sitä pyydetään. Se on kyllä jo törkeää. Tämän tapaamisen jälkeen pikkulapsipsykiatrian sosiaalityöntekijä oli soittanut johtavalle sossulle täällä päässä, niin hänelle oltiin valehdeltu päin naamaa, että lasten palauttamista oltiin jo mietitty äidille, mutta sitten äidin asiat olikin menneet pahempaan suuntaan. HÄH?! Ja paskan marjat!

Jos tuollaista oltaisiin joskus edes vähänkään mietitty niin eiköhän asiasta oltaisi mainittu mullekin? Ja kyllä joka ikisessä palaverissa 4 kk välein on tehty harvinaisen selväksi, että turha toivo. Tämä asia löytyi pikkulapsipsykiatrian omista papereista, jotka olen hetki sitten pyytänyt. Myös se, että he ovat suositelleet EHDOTTOMASTI perhekuntoutusta mulle ja lapsille ennemmin, kuin huostaanottoa selvisi mulle vasta näistä papereista. Jännä juttu, että taas lastensuojelun papereista saa kuvan, että pikkulapsipsykiatralta on saatu lausunto huostaanottoa varten ja syy oli huoli vuorovaikutuksessa.

Todella tärkeä juttu on pyytää kaikki mahdolliset paperit paikoista, joissa olet joko yksin asioinut tai sitten lasten kanssa. Niistä löytyykin yllättäviä ristiriitoja ja selviää jopa valheita, jotka onneksi pystyy myös todistamaan, kun siitä on mustaa valkoisella. Mun mielestä on aika vakava juttu, että pikkulapsipsyk. haluttiin pitää lapset ja äiti yhdessä, mutta silti uusimmissa raporteissa oli melkein ensimmäisenä lausunto sieltä, jossa oltiinkin muka sijoittamisen kannalla. Toki tuo kuulostaa hyvältä, että oikein pikkulapsipsykiatrian erikoislääkärikin katsoo, että huostaanotto on aiheellinen. Luulisi, että tollanen valehtelu olisi rikos.

Uusin muutos asioihin on tapaamisten lisääntyminen ja tänne meille kotiin päin. Tämä tuli siitä, kun asianajajan kanssa vaadittiin sitten tapaamisten rajoittamispäätöstä. Siihen pitää siis laittaa syyt miksi tapaamisia ei voi olla enempää ja ne syyt pitää olla aika painavia. Mikä syy voidaan keksiä jos meillä kotona on kuitenkin hyvinvoiva, iloinen tyttövauva jota perhetyöntekijät ihmettelevät, kun on aina niin hyväntuulinen ja sanoivat, että harvoin tapaa niin tyytyväistä vauvaa, kuin Irene. Jos huostaanoton syyt kerran aina vaan ovat voimassa niin miten ihmeessä meiltä ei ole sitten viety tätä vauvaa? 


Ensin sain valitusta siitä, että miksi en tuonut asiaa palaverissa esiin jos en kerran ollut tyytyväinen siellä tehtyihin päätöksiin. No, mulla on muutama palaveri takanapäin ja tiedän tasan tarkkaan, että vaikka mitä pyytäisin niin siihen ei suostuta. Tämän takia on asianajaja, joka osaa vaatia viralliset vastaukset, jotka menee tämän sosiaalitoimiston ulkopuolelle. Siellä asiat voidaankin katsoa hieman eri kantilta.

Sitten selittivät, että menee monta kuukautta ennenkuin asia ratkeaa jos rajoittamispäätös pitää tehdä. Mä sanoin, että ei sillä ole väliä, kunhan se nyt vaan tehdään. Sitten sanoivat, että on aina parasta jos päästään yhteisymmärrykseen ilman, että täytyy tehdä virallisia päätöksiä. Sitten luvattiin, että ensi palaverissa sovitaan, että lapset voisivat tulla kotiin koko päiväksi ja siitä muutamien kuukausien päästä voidaan katsoa jo yökyläilyjä.

Noin vaan. Taisipa olla veemäinen tehtävä tehdä toi rajoittamispäätös, kun heti luvattiin isoja muutoksia. 

Sen haluan sanoa, että olen ollut tosi tyytyväinen meidän uusiin työntekijöihin. Niin perhetyötä tekeviin, kuin lastensuojelun puolella oleviin. Heidän toimintansa on aivan erilaista. He eivät lannista vaan kannustavat ja kehuvat. Perjantaina meidän perhetyöntekijä sanoi, että oli justiin sanonut työkaverilleen, että kun meille tulee niin on niin outoa kun ei tarvitse tehdä mitään. Ei siis ohjata tai neuvoa. Oli niin mukava kuulla jotain tuollaista. Ja nykyään jos Arttu on iltavuorossa ja ollaan kahestaan Irenen kanssa, niin mä oikein odotan perhetyöntekijää käymään. Ja kerran kun joutui perumaan käyntinsä sairasloman vuoksi mä olin aivan pettynyt :D Enpä olisi ikipäivänä uskonut sen olevan mahdollista.


Mutta se menee oikeastikin niin miten olen monet kerrat sanonut. Se on ihmisestä kiinni miten toimitaan. Se on näkynyt niin selvästi tässä kolmen vuoden aikana ja kyllä sitä on tavannut aika paljon eri viranomaisia.

Eli mä en todellakaan yleistä vaikka niin moni väittääkin. Ja kyllä mä myös ymmärrän mikä on oikein ja väärin ja missä rajat kulkee missäkin asiassa. Lapset on olleet jo niin kauan pois, että tilanteeseen on tottunut. Se ei tarkoita etteikö niitä ikävöisi, mutta sen kanssa on oppinut elämään. En mä lapsia yrittäisi kotiin jos tietäisin, että heillä olisi huonommat oltavat meidän kanssa. Ja ajattelen todellakin lasten parasta kaikesta huolimatta. Asianajaja esimerkiksi olisi hakenut heti huostaanoton purkua. Mutta kun perhe oli justiin vaihtunut, niin en mä halunnut lapsille taas jotain suurta muutosta. Mä haluan, että kotiuttaminen tehdään kaikessa rauhassa, koska se on lapsille parasta. Ja toki myös meille muillekin, onhan se meillekin ihan uusi tilanne.

Ei se elämä mitään kovin helppoa ole vanhemmalle jolta on lapset huostaanotettu. Kun se ei ole vain sitä järkyttävää surua ja hämmennystä vaan se vaikuttaa uskomattoman paljon koko elämään. Uusiin ihmisiin on aina vähän pelottavakin tutustua, kun joutuu kertomaan kaiken. Kyllä sitten jos muhun on kerinnyt tutustua ja sitten kerron kaiken tämän, niin ei mua kyllä silloin kivitetä. Mutta asia kulkee mukana joka paikassa: uudessa työpaikassa, harrastuksessa...joka paikassa. 

Ja niistä kommenteista mitä olen saanut lukea monista eri paikoista tulee kyllä erittäin hyvin ilmi mitä ajatellaan ihmisestä jolta on lapsi/lapset huostaanotettu. Sellaiset pitäisi sterilisoida, pitäisi vaan katsoa peiliin, koska syy löytyy aina sieltä ja lopettaa muka paskan yhteiskunnan ja työntekijöiden haukkuminen, lopettaa itsesääli ja säälin kerjääminen, ajatella lasten parasta ja antaa niiden olla vain sijaisperheessä ja kaikkea muuta ihanaa.

Se leima otsassa ei ole helppo kulkea. Mutta mä tiedän etten ole paha ihminen ja olen kyllä hyvä äiti. Sen on vahvistanut terapeutilla käyminen ja Irenen kanssa eläminen. Pikku hiljaa se ajatus vaan vahvistuu, kun saa romautetun itsetunnon palasia jälleen yhteen :)


No niin, oliskohan se nyt tässä? Saattaa olla, että tulee vieläkin mieleen jotain, niin lisäilen niitä tänne sitten sitä mukaa. Ja anteeksi jos täällä on jotkut asiat kahteen kertaan. Mä oon kirjoittanut tätä nimittäin monessa osassa, niin ei muista mistä on jo kertonut. Tää on niin pitkä teksti etten mä jaksa millään lukea tätä heti uudestaan. Oon kyllä kirjoittaessa yrittänyt katsoa ettei nyt aivan hirveästi olisi kirjoitusvirheitä.

Mä toivon, että tämä selventää asioita ja ettei mun tarvitse enää vastailla samoihin kysymyksiin monta kertaa. Mulla on kuitenkin asenne, että haluan vastata kaikkiin kommentteihin. Ärsyttää bloggaajat jotka sitä ei tee. Mutta vahingossa joku kommentti saattaa unohtua ja jää ilman vastausta.

Ahh, vihdoinkin tämä on ohi :D Nyt sitten taas pienellä pelolla tulla katsomaan onko tullut kommentteja. On se kuitenkin inhottava saada haukkuja, vaikka onkin jo jonkin verran oppinut vain sivuuttamaan ne. Mun järkeeni ei vaan mene, eikä tule menemäänkään ihmiset, jotka nimettömänä haukkuu ja haluaa toiselle pahan mielen. Jos mulla on jotain pahaa sanottavaa jostain niin kyllä se ajatus jää ihan vaan mun päähäni tai korkeintaan Artun korviin.

Nyt lopetan! Mun pitää kuulkaa vielä lähteä autoilemaan. Oon luvannut hakea äitin naapuripaikkakunnalta, jossa se on työkavereidensa kanssa viettämässä pikkujoulua. Saas nähä miten iloinen kaveri autoon istuu ;)


perjantai 20. joulukuuta 2013

Äiti vai Heidi-äiti?


Vastasin yhdelle lukijalle jota suututti mun puolesta, kun lapset ovat yhtäkkiä alkaneet kutsua mua välillä Heidi-äitiksi äidin sijaan. Okei, siinä on vaan mun nimi edessä, mutta silti asia tuntui musta pahalta ja se mun yksi pelko on toteutunut: nyt se äidin rooli on viety. Mä oon vaan joku Heidi-äiti joka käy välillä katsomassa.

Eilen kun mentiin tapaamaan lapsia, Ida kävi ovella ja lähti huutaen sisälle: "Heidi tuli!" Mä oon kuitenkin kohta kuusi vuotta ollut äiti. Ihan oikea äiti tietysti olen edelleen, mutta tuntuu se pahalta jos lapset alkavat ajan kuluessa mua kutsua Heidiksi ja sijaisvanhemmat on sitten äiti ja iskä.

Mä oon tosiaan alusta asti kunnioittanut sijaisvanhempia. Niin edellisiä, kuin nykyisiäkin. Nykyiset on vaan ollut niin vähän aikaa, ettei heidän kanssaan ole päässyt sillä lailla tutuiksi vielä. Edellisessä paikassa sijarit tosiaan olivat vanhempia ja he olivatkin alusta asti lapsille mumma ja paappa. Ja niitä ne on mullekin ja he tulevat aina olemaan mumma ja paappa ja todellakin lasten elämässä loppuun saakka. Silloin kun lasten siellä olo loppui ja sijaisperhe vaihtui murtui kyllä moni sydän. Mä laitoin mummalle ja paapalle Kiitos-kortin jossa kiitin sydämeni pohjasta heitä lasten hyvästä kasvatuksesta ja siitä rakkaudesta ja hyvästä olosta mitä ne siellä saivat. Palaverissa mumma kertoi itkeneensä kortin luettuaan.

Siellä kun lapset olivat, mun ei koskaan tarvinnut "kilpailla" äitiydestä ja se olikin ihanteellinen tilanne. Silloin kun alettiin puhua perheen vaihtumisesta sanoin sossussa, että kyllä mua sekin pelottaa, että multa viedään sitten ne viimeisetkin äitiyden rippeet.

Väkisinkin vaan tulee mieleen, että kun yhtäkkiä mua kutsutaan myös nimellä, että sijaisperheessä kun musta puhutaan en olekaan äiti vaan Heidi tai Heidi-äiti. Mutta kun mä olen ÄITI ja koska sijaisperheessä ja sossussa tiedetään varsin hyvin kuinka paljon lapsia yritän takaisin saada, niin pitäisi kunnioittaa sitä mun äitiyttä edes ja puhua musta vain sinä äitinä.

Mä ymmärrän paremmin kuin hyvin, että kun sijareiden biologinen lapsi kutsuu heitä iskäksi ja äidiksi, niin toki lapset matkii sitä. Ja he ovat kuitenkin vielä siinä iässä etteivät täysin ymmärrä niiden sanojen merkitystä. Kohta kuitenkin alkaa ymmärtää ja mä toivoisin kovasti, että mä olen se oikea äiti niille ja se riippuu täysin siitä miten asia niille opetetaan. 

Saatiin lahja eilen ja siinäkin luki Heidi-äidille. Höh. Miksi siinäkin piti lukea niin, koska se kerran tuli mulle? Itseäni pidän kuitenkin äitinä ilman sitä nimeä.
Arvatkaapa miksi lapset kutsuvat biologista isää? Lippis-iskäksi :D Mua kyllä jo nauratti toi, kun sillä tosiaan on aina lippis päässä. Mutta kutsutaanko sitäkin siellä sitten yleisesti Lippis-iskäksi?

Mä nyt painotan vielä, että mulla ei ole sijaisvanhempia vastaan mitään ja arvostan heidän huolenpitoa. Mutta tottakai sitä äitinä, joka taistelee niistä lapsista herää tässä matkan varrella vaikka minkälaisia ajatuksia.

Mä toivoisin, että kun sijarit lapsille puhuu, niin mä olisin äiti ja se sijaisäiti olisi sitten vaikka Niina-äiti. Tässä on mennyt jotenkin roolit sekaisin. Ja nyt joku kommentoi vihaisesti, että enemmän se on äiti, kuin sä koska pitää lapsista huolta. No, mä sanon vaan, että en mä tässä tilanteessa tosiaankaan vapaaehtoisesti ole. Oon huomannut, että osa ihmisistä on täällä netin syövereissä todella ilkeitä vanhemmille, joilta on lapset huostaanotettu. Ja aivan, kuin vanhempi jolle huostaanotto on tehty rakastaisi lastaan vähemmän, kuin normaali tilanteessa elävä. Miksi se niin olisi? Ihan yhtä paljon rakastan Idaa ja Aleksia, kuin Ireneäkin. Mutta siihen rakkauteen pitää vaan vielä lisätä se järkyttävä ikävä ja omat syyllisyyden tunteet. Mutta mä voin sanoa ihan rohkeasti käsi sydämellä, etten mä ansainnut lasten menettämistä. Toki anonyymit ruudun toisella puolella varmaan on toista mieltä, mutta luulen, että tunnen kuitenkin oman elämäni ja teot paremmin, kuin muut.

Tää asia on aivan hirveän vaikea selittää ja tuntuu, että toistan samaa asiaa koko ajan :D Mutta toivon, että edes joku ymmärtää mikä merkitys noin pienellä asialla, kuin nimi äiti-sanan edessä voi merkitä.

Ajatellaanpas taas lastensuojelun lakia. Huostaanotto on aina väliaikainen ja sen pitää päättyä heti, kun yksikin huostaanoton syy poistuu. No, mun tapauksessa on käynyt alusta asti selväksi, että mun on tuota kautta lapsia turha kotiin odottaa. Jos kerran johtava sosiaalityöntekijä on heti alussa sanonut, että kun on kyseessä noin pienet lapset etsitään heti pitkäaikaista sijaisperhettä. Okei. Missäs lain kohdassa sanotaan, että pienten lasten kohdalla toimitaan eri lailla? Toki pienet lapset kiintyvät nopeasti sijaisperheeseen, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi perhettä tukea niin, että lapset voisivat pian palata kotiin. Tukemisesta ja auttamisesta sanotaan laissa kyllä juu. Lastensuojelun laki kuulostaa oikeasti TODELLA hyvältä. Jos niin toimittaisiin, niin moni lapsi pääsisi kauheista oloista turvaan ja yhtäkään perhettä ei erotettaisi kuin vasta siinä tilanteessa kun kaikki apu on käytetty, eikä vanhempi siltikään kykene pitämään lapsesta riittävää huolta.

Mitä enemmän tota lakia lukee ja näitä asioita miettii ja tänne kirjoittaa sitä enemmän nousee raivo pintaan.

Mäpä laitan tähän loppuun vielä tosta sijaisvanhemmuudesta ja niiden kutsumisesta kaksi kommenttia, joista näkee miten erilaisia tunteita tämäkin ihmisissä herättää:


Puhukaa totta

Vaikka sijaisvanhemmat olette lapsen arjessa, niin puhukaa lapselle edes totta! Kuka on lapsen äiti ja kuka isä. Kuka heidät synnytti. Olette hoitajia, saatte palkan työstä. Silloin mielestäni on tehtävä selväksi että lapsi/lapset kutsuvat teitä etu nimillä. Eivät he siitä rikki mene, päinvastoin, tietävät juurensa. Eihän lastentarhassakaan lapset ala kutsua hoitajia äitinä ja isänä vaan tietävät keitä he ovat ja mitä he tekevät. Lapsen ahdistusta vaan lisää jos he joutuvat miettimään tapaamis kerroilla mitä heidän tulee sanoa ja miten kutsuvat oikeita vanhempia. Silloin asiat eivät tulee luonnostaan ja lapsikin sen vaistoaa.

Käydessäni muutamassa sijaisperheassä on ollut sydäntä särkevää kuunnella kuinka lapset ovat kutsuneet sijaisvanhempia äitinä ja isänä ja omia vanhempiaan pelkillä etu nimillä. Eräällä tapaamis kerralla jopa sijaisäiti syyllistyi tähän, eli hän itse sanoi lapsen äitiä lapsen kuullen vain etu nimellä sanoen lapselle: "Vietkö tämän "Niinalle." ja tapaamisen loputtua: "Sano kulta hei hei "Niinalle." Tälläistäkö esimerkkiä halutaan viljellä tuleville sukupolville.

Ei sijari

Ehkäpå näiden "oikeiden" äitien olisi sitten pitänyt hoitaa lapsensa niin, ettei heitä olisi tarvinnut sijoittaa "vieraille" ihmisille. Olisivat sitten saaneet olla äitejä ihan sydämen kyllyydestä!

Kohta sijari

KERRANKIN JOKU PUHUU ASIAA....kiitos rohkeudestasi!!!

Nyt täytyy kyllä sanoa, että kyseinen sijari ei ole oikeassa ammatissa. Jos on tollainen asenne lapsen biologisia vanhempia kohtaan, niin herranjumala! Sijarin tehtävä on tukea lasta ja antaa turvallinen kasvuympäristö, eikä olla noin ylimielinen Tollaisesta asenteesta huokuu oikein paremmuudentunne ja vanhempien mitätöinti. Ja se varmasti kuuluu myös arjessa kun lapselle vanhemmasta kerrotaan. Tuskin lapselle tekee hyvää, että haukutaan sitä mistä lapsi on kuitenkin tullut. Se lapsi nyt vaan sattuu olemaan samaa lihaa ja verta sen "oikean äidin" kanssa. 
Ja kiitos rohkeudestasi?? Kovin on rohkeaa paasata nimettömänä asioista :D Ja kaikki äidit ei suinkaan ole laiminlyöneet lapsiaan tai tehnyt mitään muutakaan pahaa heille ja sellaisten on todella mukava lukea tälläsiä kommentteja...Tulipa mukava vaikutelma sijaisvanhemmista!

Tänne on välillä kommentoinut eräs aivan ihanalta ihmiseltä vaikuttava sijaisvanhempi. Hänellä on mielestäni juuri oikea asenne tähän hommaan. Toivottavasti näät tämänkin postauksen ja kommentoisit oman mielipiteesi :)

En tiedä oliko virhe kommentoida ja jakaa se Vaan päästä minut pahasta-kirjoitus. Sen jälkeen sitä kautta on tullut paljon sivun katsojia ja nyt ekaa kertaa myös niitä haukkuja tänne blogiin.
Mua on höykyytetty jo joillain palstoilla joten mua ei enää ne samat haukut ja loukkaukset hetkauta.
Ihmetellään, kuinka joku voi tehdä lapsia vaikka edelliset on huostaanotettu. Mä kerään sääliä. Mun pitäis vaan katsoa peiliin. En voi tunnustaa omia virheitä ja haukun vaan paskoja sossuja ja yhteiskuntaa.

Ja yhdessäkin pahassa loukkaamistarkoituksella kirjoitetussa kommentissa sanottiin, ettei mun lasta turhaan ole viety. Hmm. Jos ei sen vertaa edes tiedä, että niitä lapsia on kaksi, niin ei ole kyllä blogia vaivautunut lukemaan yhtään.

Että kivaa syntymäpäivää mulle :D

Nyt lahjojen paketointihommiin!

Kohta saa sohvaperuna kyytiä


Nyt on taas purettu sydäntä oikein urakalla ja aion kirjoittaa vielä yhdestä asiasta joka on paljon ollut mielessä. Mutta nyt välillä jotain muutakin.

Kerroin aikaisemmin siitä, että tulin valituksi personal traineriksi opiskelevan harjoitusasiakkaaksi 3 kuukaudeksi :) Tammikuussa se sitten alkaa ja täällä ollaan todella innoissaan, mutta samalla myös oikeasti jännittää! Meikäläinen kun on rehellisesti sanottuna ollut viime vuosina aikamoinen sohvaperuna. Ainut liikuntamuoto pitkään aikaan on ollut lyhyet vaunulenkit. Ja ruokavalio on ollut todellakin mitä sattuu. Joku terveysintoilija varmaan tiputtaisi leukansa, kun katsoisi vieressä kun teen ruokaa :D Voita ja juustoa käytän joka paikassa ihan surutta. Raskausaikana alkoi myös sokerihimo mikä tosiaan jäi vähän päälle!

Mä oon aikuisiällä yleensä painanut noin 65 kiloa. Pituutta on 171 cm. En oo siis ollut mikään laiheliini vaan kyllä sitä pömppistäkin on löytynyt. Pari vuotta sitten kuitenkin laihduin rajusti lyhyessä ajassa. Johtuen raskaista asioista elämässä. Mä en vaan pysty syödä jos mulla on tosi paha olla.

Sen pari vuotta sitten painoin Irenen raskausajan alkuun asti noin 48-52 kiloa. Artun tavattuani ja elämän muutenkin helpottuessa alkoi ruoka maistua hyvinkin, mutta silloin en syönyt mitään makeaa juuri koskaan. Suklaanhimo iski sitten heti plussattuani. Ja mä oon hyvä esimerkki siitä, että sokeri on kyllä varma keino saada itselleen painoa.

Kesä 2012

Raskauden loppuvaihe

2 kk synnytyksen jälkeen
Tällä hetkellä paino on 68 kiloa. Siihen se tippui raskauden jälkeen melkein heti ja samana on pysynyt. Eli kertoo ettei paljoa tosiaan olla kuntoiltu ja syötykin on miten sattuu!

Tavoitteena on saada paino 60 kiloon ja tietenkin kiinteytystä, kiinteytystä ja vielä kerran kiinteytystä. Sitä ei voi tarpeeksi korostaa, koska kolmen lapsen jälkeen kroppa huutaa sitä :D

Mä oon aina haaveillut personal trainerista, mutta se on hintansa vuoksi todellakin jäänyt vain suureksi haaveeksi. Mä tarviin jonkun aluksi potkimaan persuksille. Joidenkin kavereiden kanssa ollaan puhuttu, että nyt aloitetaan kuntoilu ja mennään sille ja tälle tunnille, mutta yllätys yllätys, se on aina jäänyt vaan sinne puheen tasolle. Halu on kova, mutta alkuun pääseminen on vaan mulla vaikeaa monissakin asioissa.

Nyt kerron sitten mitä ollaan jo juteltu personal trainerin kanssa :) 

Alkuun voisin tietysti esitellä hänet. Eli hän on Hanna Alahärmästä.Vuonna 84 syntynyt neljän lapsen äiti. On ohjannut ja ohjaa jumppaa sekä aikuisille, että lapsille. Hanna on lisensioitu hyvinvointi-ja kuntosalivalmentaja. Opiskelee Trainer4You:ssa personal traineriksi ja huhtikuussa pitäisi valmistua.

Hauska juttu on, että ollaan Hannan kanssa vanhoja tuttuja. Yläasteella oltiin samalla luokalla ja oltiin hyviä ystäviä. Monesti menin Hannalle yöksi, kun kaveriporukalla lähdettiin joko Evijärven Nuorisoseuralle tai Halkosaareen vähän bilettämään ;) Voi niitä aikoja ja voi, kuinka lapsi sitä vielä silloin onkaan! 
On myös helpottavaa, että Hanna on lukenut tätä mun blogia ja tietää mun tilanteen. Jos ei tietäisi mitään ja pitäisi ensi töikseen alkaa selittää kaikkea niin en tiedä olisiko jopa kaatunut koko homma omaan häpeään tai siihen, että ensimmäinen asia melkein mitä kerrot itsestäsi on kauhea: "Heii, ei ollakaan nähty yli 10 vuoteen, kiva nähdä! Sullakin on neljä lasta, voi kuinka hienoa! Joo, mulla on kolme lasta, mutta vain yksi on kotona. Juu, lapset on huostaanotettu" ja sitten pitää kertoa romaanin pituinen elämäntarina :/ Eli hyvä näin :)

Tammikuun 3. päivä se sitten alkaa :) Aloitetaan tekemällä kuntotestaus, kartoitus ja liikkuvuustesti. Ja tavoitteena olisi, että tavataan vähintään kerran viikossa.

Arvatkaa jännittääkö sohvaperunaa? :D Mä kyllä varoitin Hannaa, että mussa riittää työsarkaa. Mutta toisaalta onhan se paljon helpompi aloittaa huonokuntoisen kanssa, tuloksetkin näkyvät nopeammin. Tänään tuli postissa lomakkeet täytettäviksi. Niissä kyseltiin mun ruokavaliosta ja nykyisestä kunnosta. Kyllä oikein hävetti täyttää niitä. Hyi mua!

Blogiin tulee sitten kyllä tarkkaa päivitystä mun ohjelmasta, ruokavaliosta ja edistymisestä.

Voiii iiik, oon niin innoissani :)

Vieläkin vaivaa


Täytyy vielä vähän jatkaa tuota edellistä postausta. Tiedättekö, että välillä on todella vaikeaa saada ajatuksiaan kirjoitettua? Ja kun sitä kirjoitettavaa olisi tästä asiasta vaikka kuinka paljon niin kaikki asiat pyörii sekaisin tuolla päässä ja mistään ei saa sitten otetta. Tämä on mulle niin vakava ja ajankohtainen aihe, että pitäisi joskus kirjoittaa asioita vaan ihan itselleen ensin paperille ja sitten ajan kanssa, rauhassa kirjoittaa tänne kooste siitä. On paljon asioita mitä haluaa sanoa.

Mä oon lukenut paljon tarinoita huostaanotoista ja paljon kirjoituksia lastensuojelusta ja ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia siitä. Mä oon kyllä oppinut elämään asian kanssa, että aina löytyy niitä jotka ajattelevat, että huostaanotto pelastaa aina lapsen hirvittävistä oloista. Jos en olisi hyväksynyt, niin mä olisin erakoitunut yksin kämppääni aikoinaan, enkä olisi naamaani kehdannut näyttää.

Mutta tuon blogikirjoituksen jälkeen melkein tuli tunne, ettei sitä naamaa tosiaan kehtaa näyttää! Ajatteleeko ihmiset tosiaan, että tilanne on joka huostaanottotapauksessa noin paha? Että vanhemman täytyy olla joko täysin alkoholisoitunut, pitänyt lastaan, joka ei tiedä normaalista elämästä mitään sidottuna tai on käyttänyt lastaan hyväksi tai vähintään edes auttanut jotakuta siinä.

Apua! Tuntuu aika hurjalta, että kaikki vanhemmat, joilta on lapsi huostaanotettu laitetaan samaan kastiin ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet niin julmia tekoja ettei niitä voi missään nimessä hyväksyä tai haluaisi edes kuulla että joku pieni ja viaton lapsi on joutunut sellaista kärsimään.

Aika raju veto kumminkin laittaa kauheimmat esimerkkitapaukset huostaanotoista ja sen perään kuuluttaa, että huostaanottoon ryhdytään vasta lukuisten muiden tukitoimien jälkeen. Se on vähän sama asia, kuin pistettäisiin samalle viivalle kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet rikoksen. Olit sitten varastanut purkan kaupasta tai kiduttanut ja tappanut jonkun. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska kuitenkin olet rikollinen. Ja näin voitaisiin sitten yleistää, kuinka kaikki rikoksen tekijät ovat vaarallisia ja ansaitsevat kuolemantuomion. 
Kyllä siinä voisi purkan pihistäjää vähän potuttaa.

Anteeksi jos mä toistan itteäni kauheasti! Mä oon vähän sellanen, että kun joku asia vaivaa mua niin mun pitää vatvoa sitä. Artullakin menee välillä järki, kun jauhan jostain lastensuojeluun liittyvästä asiasta kauan aikaa. Jotenkin mä ääneen puhumalla asiasta selvitän itselleni sitä ja siten saan siitä joskus mielenrauhan.

Kerroin eilen tuosta Päästä minut pahasta-kirjoituksesta mun terapeuteille. Tähän väliin pitää sanoa, että haluttiin tosiaan jatkaa yksilö-ja pariterapiaa vielä niin, että meillä on joka toinen viikko sinne aika.Sehän olisi loppunut jo silloin, kun kotiuduttiin perhekuntoutuksesta, mutta mun pyynnöstä sitä onneksi jatkettiin. Mä oon tykännyt mun terapeutista niin paljon ja voin sanoa, että kun terapiat loppuu mun tulee sitä ja myös pariterapiassa olevaa miesterapeuttia ihan kauhea ikävä. En oo ikinä saanut vielä samanlaista ymmärrystä ja kannustusta mistään. Tämä terapeutti on vain ja ainoastaan vahvistanut sitä tunnetta, että mua on kohdeltu todella väärin. Todella tärkeä työ meillä on ollut myös tietenkin mun itsetunnon kohentaminen. Se kyllä todellakin kaipaa kohennusta kaiken tämän jälkeen! 

No nämä terapeutit kysyivät multa sitten, että jos ja kun me saadaan lapset takaisin kotiin, niin voinko jättää nää kaikki asiat taakseni ja antaa niiden vaan olla. Joskus aiemmin mä olisin varmaan vastannut, että jättäisin asian sikseen, pääasia että olen saanut lapset takaisin. Mutta nyt vastasin, että en todellakaan voisi jättää vaan asioita taakseni. Ne vainoaisi mua mun loppuelämäni. Ja kyllähän ne ymmärsi, että ihminen haluaa oikeutta itselleen. Se on ihan selvä!

Se ei ole mikään pikku juttu, kun menettää lapsensa ja vasta myöhemmin tajuaa, kuinka väärin on toimittu kun mulle ei ole annettu minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tai annettu sitä perhekuntoutuspaikkaa mitä pikkulapsipsykiatria ehdottomasti suositteli ennemmin, kuin sijoitusta. Lastensuojelu lupasi miettiä asiaa. No, sitä on nyt mietitty kolme vuotta!

Kyllä mä oon niin vihainen, että tosta vaan vietiin äitiys. En mä voi sanoa kovin hyvin tuntevani lapsia, tapaamisiakin pidettiin ihan miniminä ettei tietenkään se side voi pysyä niin vahvana, kuin sen pitäisi. Ja nykyään mä en oo enää äiti vaan mä oon Heidi-äiti. Jep. Ja sijaisvanhempi puhuu itsestään äitinä vaikka mä olen paikalla. Kyllä se tuntuu pahalta :( Lapset on siinä iässä, että se äiti on niille oikeastaan vain sana, eikä ne ymmärrä tätä kuviota sillä lailla. Mutta kuitenkin mun piti vielä se äiti-sanakin menettää.

Onneksi kuitenkin asiat on menossa parempaan suuntaan, siitä mä oon niin helpottunut ja onnellinen :) Ja tähän hyvään asiaan on hyvä lopettaa!


Ps. Pieni Perhe-blogissa arvotaan persoonallinen kalenteri :)

torstai 19. joulukuuta 2013

Äläkä saata minua lastensuojeluun


Mun silmiin osui eilen yksi blogikirjoitus, joka herätti tunteita laidasta laitaan. Surua, ihmetystä ja kiukkua.


Nämä esimerkkitapauksethan on aivan järkyttäviä, kauheita ja surullisia. Ja näissä tilanteissa mun mielestä huostaanotto on ainoa vaihtoehto. Alkoholistiäitille tosiaan vielä kuului antaa mahdollisuus raitistua lapsen synnyttyä...Mutta että toistakymmentä huostaanottoa siihen mennessä kun lapsi menee kouluun?! Aivan järjetöntä. Tuossa tapauksessa näköjään on noudatettu sitä lakia sitten oikein liiankin kanssa. Äiti ollut varmaan kuukauden selvänä ja sitten lapsi heti palautettu, koska huostaanottohan tosiaan pitäisi perua heti kun yksikin syy poistuu. Mutta hei, järjen käyttö sallittua. Tai tuo tapaus missä isäpuoli on huostaanoton jälkeen saanut rajoittamatta tavata sukulaisperheen luona lasta ja jatkanut hyväksikäyttöä. 

Mutta koska mulla on ihan omakohtaista kokemusta lastensuojelusta, mulla nousee myös kiukku tästä kirjoituksesta. Yllä olevien tapausten tapaisten juttujen takia sitten ihmisten annetaan ymmärtää, että ensinnäkin syy huostaanotolle on todella painava ja huostaanotto joko perutaan helposti tai ainakin saat tavata lasta ihan, kuinka itse haluat. Ja mitä sitten ajatellaan vanhemmasta, jonka lapsen/lasten huostaanotto jatkuu aina vaan, vielä kolmenkin vuoden päästä? Munhan täytyy olla aivan järkyttävä hirviö ja täysongelmainen jos kerran noin pahasti alkoholisoitunut äitikin saa toistakymmentä mahdollisuutta!

"Totuus kuitenkin on, että lapsen sijoittamista kodin ulkopuolille yritetään kaikin keinon välttää ja saada perhe avohuollon piiriin ja erilaisiin tukimuotoihin, sillä kodin ulkopuolelle sijoitettu lapsi tulee erittäin kalliiksi (THL). "

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon kirjoittajalla on kokemusta lastensuojelusta. Ihan oikeaa kokemusta, eikä sitä mitä lastensuojelun laissa sanotaan, kuinka se toimii.

Ja mun mielestä tuossa suoraan sanotaan niitä vanhempia valehtelijoiksi, jotka kertovat huostaanoton olevan laiton, koska ei ole saanut ensin perheelle kuuluvia tukitoimia! Tässä siis viitataan esimerkiksi Hukassa huostassa- kirjan kertomuksiin, jossa vanhemmat ovat kertoneet ihan käsittämättömiä kokemuksia lastensuojelusta ja huostaanoton syistä.

Vuosina 2012–2013 kirjailija-toimittaja Maria Syvälä tutustui 50 ihmiseen, jotka kokivat tulleensa lastensuojelussa kaltoinkohdelluiksi. Hän penkoi taustoja ja luki mapeittain asiakirjoja. Lisäksi hän keskusteli 75 lastensuojelun asiantuntijan kanssa.

Ei ne kertomat nyt kuitenkaan ole vaan se pelkkä vanhemman oma selitys, vaan asioista on todella otettu tarkasti selvää.

Ja sitten on tuo kuuluisa veto, kuinka huostaanotto tulee niin kalliiksi ja siksi siihen ryhdytään vasta ihan viimeisenä vaihtoehtona. Ehei, ehei. Nimenomaan ne tukitoimet tulee kalliiksi. Kun taas mitä enemmän huostaanottoja tehdään, sitä enemmän kunnalle tulee rahaa.
Valtiolle toki ne tulee kalliiksi, mutta miksi kunnat siitä välittäisi kun kerran rahaa kilisee omaan pussiin?

Ja koskahan jotkut ymmärtäisi sen, että valitettavasti sun ja lasten kohtalo on siitä pöydän toisella puolella istuvasta sosiaalityöntekijästä kiinni? Hänellä on valta päättää sijoitetaanko lapset vai autetaanko perhettä. Ja oikeastaan mikään taho ei valvo noudatetaanko lakia. Siinä on se suurin vääryys mun mielestä lastensuojelussa.

"Pienet pehmeät posket, pörröinen pää, tuhiseva nenä... Kuinka täydellinen voikaan olla pieni ihmisen alku, huolia vailla, täynnä ehdotonta rakkautta ja luottamusta. Katselen nukkuvaa lastani, olen surullinen."

Niin minäkin. Siitä että saan katsoa vain yhden suloisen lapseni nukkuvan.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Irene ja pulloposket -video


Katsokaa ny neidin uutta taitoa :) Ihana ♥


Tässä ja nyt


Sain vaan yliväsyneen neidin nukkumaan! Se kyllä niiiin vastustaa sitä unta aina jos vähänkään pääsee liian väsyneeksi. Raukka huutaa ja hieroo silmiään :( Onneksi se ei kuitenkaan kauaa kestä. Käyn muutaman kerran laittamassa tutin takaisin suuhun, silittämässä vähän päätä ja hyssyttelen ja sitten yleensä jo hiljeneekin.

Meni näin myöhälle tämä nukkumaanmeno, kun äiti oli tänään lapsenvahtina, kun olin Idan ja sijaisäitin kanssa erityisneuvolan lääkärin vastaanotolla. Siellä nyt ei oikein selvinnyt yhtään mitään. Lääkäri oikeastaan vain kyseli meiltä Idan kehityksestä ja vähän pyysi Idaa tekemään jotain. Mä kyllä odotin vähän enemmän tältä käynniltä. Alunperin piti olla toimintaterapeutinkin tapaaminen. No, kun oltiin sitten odoteltu odotushuoneessa yli puoli tuntia niin meille tultiin sanomaan, että eikö kukaan ole tullut kertomaan ettei toimintaterapiaa olekaan, kun työntekijä on sairastunut. 
Että loppujen lopuksi noiden asioiden takia ajoin kyllä pitkän matkan turhaan, mutta kuitenkaan mikään lapsiin liittyvä ei ole mulle turhaa. Haluan todellakin osallistua kaikkeen mihin mahdollista, oli ne kuinka "turhia" tai pitkän matkan päässä tahansa.


Irene ja mummu olivat pärjänneet täällä oikein kivasti. No ton Lilli Vanillin kanssa pärjää kyllä kuka tahansa miten päin tahansa, on se niin helppo tapaus :) Huomenna on sitten taas Artun äitin vuoro olla hetken aikaa kaitsijana, kun meillä on terapia-ajat! Onneksi viime kerralla kun käytiin, ei Irene enää pelännyt Artun isääkään :D Se oli kyllä jännä, kun ketään muuta ei niin paljon vierastanut kuin sitä.
Saa nähdä tuleeko tässä myöhemmin vielä se kunnon vierastamisjakso vai oliko se sitten jo tässä?

Kohta se onkin sitten joulu ♥ Jippii. Mä oon kyllä niin jouluihminen, ollut aina. Ja on niin ihanaa, kun iskä on monen vuoden tauon jälkeen taas tulossa viettämään sitä meidän kanssa :) 
Joululahjatkin on nyt kaikki hommattu. Miesten lahjat on tuloillaan postissa, mutta perjantaina pitäisi olla perillä. Saakin sitten viikonloppuna laittaa kaikki pakettiin. Sain kaverilta niin kivan idean laittaa lahjat sellofaaniin. Pahvinpalanen (jonka vaikka päällystää jollain kivalla paperilla) vain alle, purkit ja purnukat päälle, sellofaani ympärille ja kiinnitys kauniilla nauhalla :) Se on siinä! Mä sain siis siltä kaverilta sellaisen ja se oli mun mielestä niin kaunis, että pakko tehdä sellaiset paketit kaikille. Vaikka niistä nyt näkyykin läpi, niin ei se nyt niin vaarallista meidän aikuisten kesken ole :D Lapsille tietysti pitää laittaa lahjat ihan normaaliin lahjapaperiin.


Tapaninpäivänä tosiaan Ida ja Aleksi tulee kotiin viettämään päivää ja sukulaiset kokoontuu sitten uudestaan taas yhteen :) Kyllä sitä päivää odotetaankin kovasti monessa huushollissa!

Joulukuusi pitäisi hakea sunnuntaina varmaan! Haetaan se meidän vanhan kotitalon pikkumetsästä. Mä oon monena vuotena haaveillut ihan oikeasta kuusesta, mutta se on sitten jäänyt vain ajatuksen tasolle. Mutta iskänkin mielestä kuusi pitää olla, niin pitää se nyt sitten hakea :D Ja kyllä se oikean kuusen tuoksu on vaan niin joulun tuoksu...Tulee ihan lapsuusajat mieleen :) Ja on hienon näköistä, kun laittaa lahjat vielä kuusen alle. 

Mutta tässä nyt oli vaan tällänen päivitys tän hetken kuulumisia. Mulla olisi ollut vielä yksi lastensuojeluun liittyvä kirjoitus josta olisin halunnut vähän kirjoittaa omia ajatuksia, mutta sen täytyy nyt odottaa huomiseen. Meillä on nimittäin jo aamu 10 se terapia tunnin ajomatkan päässä, joten aamulla täytyy olla aikaisin pystyssä...

Hyvää yötä ♥